JOSKUS ON OKEI SANO EI

Ei. Miten sen sanominen voikin olla niin vaikeaa?

Itse olen oppinut sanomaan ei vasta viime vuosina ja edelleenkin se on mulle välillä todella hankalaa. Jotenkin sitä haluaa, tavallaan tai toisella olla mieliksi ja tehdä palveluksen, koska miksi ei voisi, vaikka välillä oman itsensä takia vaan se tulisi sanoa. Ei. Silti vaikka kaikkialla siitä puhutaan niin ei se vaan oo niin yksinkertaista. Ainakaan mulla. Saatan miettiä mielessä jo, että noniin kieltäydy kohteliaasta, ei oo nyt sun juttu niin silti suu jo puhuu..

Mä oon pienestä asti ollu hiljainen ja ujo tyyppi ja musta tuntuu, että vaikka nykyään oonkin enää hyvin vähän ujo, niin se vaikeus kieltäytyä tulee sieltä. Pienenäkin aina tein kaiken mitä kaverit pyysi sillä en uskaltanut sanoa ei. Oli vaan niin paljon helpompaa sanoa kyllä. Kerran mm. tilasin limpparit kännykällä melkein koko luokalle, kun olin tilannut yhdelle ja muutkin kysyi ja en vaan viittinyt sanoa ei... Äiti ei oikein tykännyt 80euron laskusta ja sen jälkeen mulla oli kaks kymppiseks asti kännykässä kaikki maailman estot, etten voinut ees taksia soittaa.. :D

Välillä osa ihmisistä käytti ehkä surutta hyväksi sitä, että mua pysty aika helposti pompottelemaan, sillä harvoin suutani aukaisin, mutta toisaalta en siitä ketään syytä, sillä mä olisin kyllä voinut sanoa ei. 

Näin isompana se näkyy esim. töissä. Kun aloitin välivuoden ja työn teon en ikinä viitsinyt sanoa ei. Jos  joku pyysi tekemään vuoron, mä tein sen. Jos piti olla myöhempää töissä tai taas mennä aikaisemmin mä aina menin. Vaikka välillä olisi ollut muutakin tekemistä tai oma jaksaminen oli todella kortilla niin silti mä en koskaan kieltäytynyt. Vasta tänä vuonna oon sanonut useamminkin kerran ei, sillä oon tullut paljo tietoisammaksi omasta jaksamisesta ja ymmärtänyt sen, ettei mun oo mikään pakko. Ja kukaan ei luultavasti mua vihaan, jos mulla on jo muita suunnitelmia enkä voi tehdä vuoroa. Tottakai edelleenkin otan vuoron vastaan jos sen vaan pystyn tekemään, mutta aina ensin punnitsen oman tilanteen. Viime syksynä ajoin itseni nimittäin aivan piippuun kun tein työharjoittelun ohella aivan liikaa töitä, vaan sen takia kun en osannut sanoa ei. Ja nyt mua harmittaa se todella paljon, sillä osa harkasta meni mun mielestä aivan penkin alle, kun olin kokoajan ihan helvetin väsynyt kun tein töitä putkeen eka harkkapaikassa sitten vielä töissä. Sillä kuitenkin koulu ja työharkat on paljon tärkeämpiä asiota mun elämässä kuin työ mitä teen koulun ohella. Tottakai se on tärkeää, että on työpaikka ja teen työni aina kunnolla, mutta viimeinkin tajusin, että se on se mistä voin karsia, jotta energia riittää niihin asioihin mitkä vie mua elämässä eteenpäin. 

Se jos mikä on ollut helpottavaa, on huomata se, että vaikka sanoo ei, niin maailma ei siihen kaadu. Jostain teistä tuntuu ehkä tyhmältä, että mä ees ajattelen näin mut niin mä vaan ajattelen. Tai, että ei se kaveri suutu, jos oon ihan rättipoikki väsynyt ja en jaksakaan välttämättä tehdä mitään vaikka pyytää. Aina voi mennä joku toinen päivä ja ei ne kaverit mihinkään häviä vaikka joskus joutuu sanomaan ei. Silti mä oon saattanut esim. perua jotain mitä ollaan jo S:n kanssa suunniteltu jos kaveri kysyy voidaanko tehdä jotain, koska en halua aiheuttaa kaverille pettymystä. Vaikka samallahan mä aiheutan sen S:lle. Tää asia on ollu mulle varsinkin vaikea kun oon aina kuunnellut sitä miten joku on hyljännyt kaikki kaverit kun on alkanut seurustelemaan. Ekan mun seurustelu suhteen aikana en muuta tehnytkään kun ollut kavereiden kanssa sillä, en halunnut olla se joka hylkäs kaverit. No ei se nyt ei toiminut muustakaan syystä, mutta oon nyt tajunnut, että vaikka mun pitää panostaa ystävyys suhteisiin, pitää mun myös panostaa mun parisuhteeseen. Ja jos jollekin kaverille se on liikaa, että haluan, yllätysyllätys olla myös mun poikaystävän kanssa, niin ehkä hän ei sitten oo sen arvonen kaveri. Tasapaino näiden kaikkien asioiden välillä onkin ollut ehkä vaikea löytää juuri sen takia kun en ole kieltäytynyt mistään, mutta nyt pikkuhiljaa kaikki alkaa mennä omiin uomiinsa ja aikaa arjessa riittääkin kaikille.

All in all, vähä taas rönsyilee tää mun ajatuksen juoksu, mutta mitä mä halusin sanoa on mitä otsikossa lukeekin. Välillä on okei sanoa ei. Oli se sitten joku koulujuttu, työjuttu tai vaikka ystävän näkeminen, niin välillä on hyvä kuunnella sitä omaa kroppaa ja päätä ja jäädä kotiin jos siltä tuntuu. Eikä siitä tarvitse kokea huonoa omatuntoa. Sillä me eletään vaan kerran ja vaikka läheiset, koulu, työ on kaikki tärkeitä asioita elämässä niin silti tärkeintä on myös sä. Oma itsensä on aina helppo unohtaa, mutta mä uskon että hyvinvointi lähtee siitä, että huomio oman itsensä. Ja sitten kun siitä pitää huolta, on myös itsellä enemmän annettavaa ystäville, koululle ja töille.